Jänis söi omenapuun

Näyteikkuna

Uskomuksen mukaan kotipihassa kuutamossa vierailevan jäniksen näkeminen on hyvä enne. Kukahan sen lienee keksinyt? Tekisi mieli väittää vastaan..

No näinhän tässä taisi päästä käymään. Ei tullut laitettua verkkoa ja jänis söi jo mukavaan kasvuun ehtineen Keltakaneli–omenapuun. Vaikka omenapuun puuaines on kovaa ja sitkeää, pystyy mokoma talttahammas tekemään vahinkoa kuoren lisäksi puuainekseen saakka. Pätkä tyvestä jäi ehjäksi. Jos puun katkaisisi, ehjästä tyvestä saattaisi tulla vielä jotain. Omenapuu on kyllä sinnikäs veikko, mutta tähän istutetaan uusi taimi.

Oliko se kaunis valkoinen metsäjänis vai peltojänis eli rusehtava rusakko? Rusakot ovat alun perin Venäjän aroilta tänne muuttaneita rotjakkeita, joita voisi luonnehtia isomman koiran kokoisiksi. Ne ovat myös sujuvasti kaupungistuneet ja pelkäävät ihmistä korkeintaan auton ratissa. Kasvimieltymykset molemmilla samat: omenat ja luumut ovat herkkua, seuraavaksi popsitaan sitten norjanangervot. Miten näiltä voisi suojautua?

 

Meillä täällä maalla jänisten tuhot alkavat yleensä vasta joulun jälkeen. Tänä talvena ne alkoivat jo ennen joulua. Puutarhassa talvehtivat taimipenkit verkotetaan ennen talven tuloa. Tukeva koiraverkko on siihen puuhaan mukavan napakkaa. Verkon kiinnittää tolppaan nopeasti parilla narun pätkällä. Keväällä sitten verkot rullataan taas varastoon. Jänöjussia on harmittanut aitaus varmasti – polku aidan vierustalla tuntuu olevan kovassa käytössä ja pysyvän auki lumisateista huolimatta.

Kun pihaan istutetuille omenapuun taimille ei verkkoa ollut jäljellä, piti turvautua muihin konsteihin. Ja niinpä pihan taimet saivat suojan tuomen oksista. Tuomi on täällä Pirkanmaalla alueen maakuntakasvi, eli sitä löytyy kohtuullisen helposti pellon pientareilta. Tuomi sopisi muutenkin puutarhan laitaan kasvamaan, koska siinä viihtyvät hyvin hedelmäpuiden tuholaisia syövät petopunkit. Ihmisten rohtona tuomen kuorta on käytetty mm. särkylääkkeenä. Tuomen tuoreessa kuoressa ja puussa on amygdaliinia, joka maistuu karvaalle ja haisee pahalle karvasmantelille. Onneksi myös jänisten ja myyrien mielestä!

Tuomen oksat pistellään suojattavan puun ympärille pystyyn lumihankeen ja sitaistaan puun kanssa samaan nippuun. Kun niitä on omenapuun oksien seassa riittävän paljon, ei jäniksellä ole enää halua tulla arpomaan oksista niitä paremman makuisia. Tämä keino on meillä tehonnut hyvin ja sen voi tehdä, vaikka maa olisi jo jäässä ja lumessa.

Tuomen lisäksi jänis ei koske mustaherukkaan. Mökillä istutettiin omenapuun taimien kanssa samaan kuoppaan aina mustaherukkapensas. Sekin on toiminut hyvin – ja tulee sekä marjoja että omenoita Puutarhalla on kuullut myös Pirkka-niksin eli sukkahousun lahkeeseen sullotaan ihmisen hiuksia ja jänikset pysyvät poissa. Saisikohan niitä parturista, jos kävisi anelemassa?

Ja vielä yksi niksi on jäljellä. Myös kuusenoksia voi käyttää nuoren puun suojaamiseen. Kuusenoksia on vedetty nippu omenapuun rungon ympärille ja sidottu ne tuorekelmulla kiinni. Jos laittaisi vielä jouluvalot, niin siinähän olisi valmis pihakoriste.

 

Antikvariaatin aarteita- yli sata vuotta vanha hedelmäpuiden ja marjojen viljelyn kirja

Näyteikkuna

Tulipa vastaan antikvariaatti Coppola & Varpaisesta oikea puutarhurin aarre: vuonna 1913 painettu Ben Walter Heikelin kirja ”Hedelmän- ja marjanviljelys avomaalla (kustantajana Otava). Mitä ne yli sata vuotta sitten puuhasivatkaan puutarhassa? Ojitus, hedelmäpuiden leikkaaminen, perusrunkojen kasvattaminen, ruiskutusnesteiden valmistaminen tuhohyönteisten ja sienien torjumiseksi, kääpiöpuut.. Hetkinen –kääpiöpuut! Oliko niitä jo yli sata vuotta sitten? Vastahan ne tulivat meille puutarhoihin uutuuksina.

B.W.Heikel: Hedelmän ja marjanviljelys avomaalla 1913

B.W.Heikel: Hedelmän ja marjanviljelys avomaalla 1913

Heikelin kääpiöpuut olivat huomattavasti aremmille perusrungoille kasvatettuja, koska niitä kirjassa neuvotaan suojaamaan ja maalta vaaditaan erityisen hyvää ojitusta. Syksyllä suositellaan juurten suojaksi peittämistä – jopa loppukesällä kylvetty ruis kelpaa korsineen peittämään niiden juuristoaluetta liialta jäätymiseltä. Nykyiset lajikkeet hillittykasvuisista omenapuista ovat siis jo huomattavasti kestävämpiä. Kääpiöpuista tunnettiin kuitenkin se sama asia kuin nykyistä istuttajaa kiinnostaa: puut tuottavat satoa jo nuorempina. Yhtä pitkäikäisiä ne eivät edelleenkään ole kuin normaalikokoiset puut.

B.W.Heikel kirjoitti kirjan 1913 eli saman vuonna kuin puutarhamme perustaja Eino Haikala syntyi. Myös appi tiesi monia arempien kasvien kasvattamiseen liittyneitä niksejä, jotka kuuluivat vanhaan puutarhaosaamiseen. Hienoja hedelmälajikkeita viljeltiin matalina aitaan kasvatettuina säleikköpuina, joiden peittäminen talvella tehtiin koko oksiston yli. Suuri innoittaja tässä vaivassa oli se, että tuontihedelmiä ei juuri tunnettu ja hienommat hedelmät olivat hyvin arvostettuja.

Wikipedia valottaa Heikelistä hauskojakin puolia. Hän perusti 1916 Parolaan Marja Oy –nimisen yhtiön ja valmisti siellä kirkkoviiniä ja pieniä määriä alkoholia sisältäneitä hehkumehua ja marjahyytelöä. Kun kieltolaki tuli voimaan sai Heikel kahden vuoden ehdollisen rangaistuksen, koska tuotteet ylittivät lain salliman 2 prosentin alkoholirajan. Heikel lähtikin siitä suivaantuneena Etelä-Amerikkaan ja viljeli loppuelämänsä hedelmiä Paraquaissa.

Mahtoiko hän siellä rakennella samanlaisia tikapuita hedelmien poimimiseen kuin on piirroskuvina tässä kirjassa:

Monissa vanhoissa puutarhakirjoissa on hienoja havainnepiirroksia sen ajan työvälineistä. Tässä Heikelin tikapuut ja lisänä selitys: "Parasta on sopivien tikapuitten (kuva) avulla tai pienemmissä oloissa tuolilla, laatikolla tai muulla sopivalla alustalla seisten käsin poimia kukin hedelmä erikseen pieneen sisältä pehmeällä aineella verhottuun käsiastiaan."

Monissa vanhoissa puutarhakirjoissa on hienoja havainnepiirroksia sen ajan työvälineistä. Tässä Heikelin tikapuut ja lisänä selitys: ”Parasta on sopivien tikapuitten (kuva) avulla tai pienemmissä oloissa tuolilla, laatikolla tai muulla sopivalla alustalla seisten käsin poimia kukin hedelmä erikseen pieneen sisältä pehmeällä aineella verhottuun käsiastiaan.”

Tule hyvä talvi, tule hyvä talvi – älä tule paha talvi!

Näyteikkuna

 

Nyt juhannuksen aikaan on hyvä hetki summata kevään ja viime talven tuhoja. Talvi oli kasveille – erityisesti perennakasveille –erittäin hankala. Kylmä kesä ja sateinen syksy pohjustivat tuhot, joita loppiaisena alkanut kova pakkanen viimeisteli. Lunta ei ollut kasvien suojana ja märkä maa jäätyi nopeasti. Puutarhaliiton sivuillakin on varmistus asiasta: talvi oli pahin sitten 1980-luvun. (http://www.puutarhaliitto.fi/index.php?action=view&id=241&module=newsmodule&src=%40random4816a5978a514)

Olemme kuulleet vapusta lähtien monta tarinaa kevään aikana kadonneista syysleimusta, ruusuista ja kärhöistä. Monet isoäidin perua olevat peruskestävät kasvitkin katosivat ihmisten kukkamaista. Myös meillä talvituhot olivat yllättäviä. Perinteiset ikivihreä pikkutalvio, kallionauhus ja tarha-alpi saivat kunnolla siipeensä.

 

Pikkutalvio on ikivihreä maanpeitekasvi, jota monet suorastaan repivät pois, kun se leviää liikaa. Tänä keväänä talvio on ollut arvossaan - suurin osa kasvustoista on tuhoutunut talvenlla.

Pikkutalvio on ikivihreä maanpeitekasvi, jota monet suorastaan repivät pois, kun se leviää liikaa. Tänä keväänä talvio on ollut arvossaan – suurin osa kasvustoista on tuhoutunut talvenlla.

Olemme aina humoristisesti luvanneet diplomin jokaiselle, joka onnistuu tarha-alpin hävittämään ja nyt saamme sen siis omalle seinällemme – taidamme laittaa sen kehyksiin asti.

Tarha-alpi kärsi talvesta, vaikka se normaalisti selättää juolavehnänkin kasvuvoimallaan.

Tarha-alpi kärsi talvesta, vaikka se normaalisti selättää juolavehnänkin kasvuvoimallaan.

Jaloruuusut ja maanpeiteruusut ovat yleisesti kärsineet ja kuolleet.  On ollut ilo kuitenkin todeta, että omajuuriset  pensasruusut, joita me täällä viljelemme, ovat kestäneet hyvin. Osa kukkii komeammin kuin koskaan ennen ja vaikka esimerkiksi  ´Rosa Mundi` piti leikata alas, se on kasvanut jo tuuhean uuden kasvuston tilalle.

Keillä talvituhot ovat olleet totaalisimmat? Kokemuksemme ja keskustelujemme mukaan heillä, joilla kasvit on istutettu ns. ”altaisiin”. Useimmiten perennat tuhoutuvat talvisin liialliseen pakkaseen ja märkyyteen. Nämä nykymuodin mukaiset siistit rakennelmat ovat monen kasvin kannalta järjettömiä. Kasvualtaissa multa on syvällä ja reunat estävät liian veden poistumisen, kun maa on jäässä. Kasvualtaan pohjalla olevalla sepelillä ei ole merkitystä silloin, kun pintamaa on jäätynyt. Tällöin maa ei enää läpäise vettä.  Nykytalvet ovat sellaisia, että lumivaippa ei suojaa pumpulisena kasvejamme – eihän meillä nykyään ole enää edes kunnon hiihtokelejä.  Kannattaa siis pohtia noita altaita ja muotoilla niissä oleva maa mielellään jotenkin niin, että räntäsadepäivän vesi edes valumalla menisi pois kasvien päältä.

Viekää tuhkatkin pesästä – siis puutarhaan

Näyteikkuna

Takkoja, leivinuuneja ja saunanpesiä on tässä maassa lukuisa määrä. Kun tuhka-asioista jutellaan puutarhalla, on käynyt ilmi, että puutuhkan käyttö hyötyaineena ei olekaan ihan päivänselvää. Joskus ihmiset kertovat vievänsä tuhkat pesästä jäteastiaan. Oi, se ei kannata! Puuntuhka ja hiilenpalat ovat mitä parasta maanparannusainetta.

Murskattuja hiilenpaloja voi jo sinällään käyttää maanparannukseen. Hiili sitoo hiekkamaassa vettä ja savimaassa parantaa sen rakennetta. Maan mikrobit pitävät hiilestä, koska se kuohkeuttaa maata ja laskee sen happamuutta. Hiilistä murskatun jauhon lisääminen kylvömullan pinnalle auttaa estämään taimipoltetta, joka mystisesti tappaa juuri sievästi sirkkalehdille päässeet pikkutaimet.  Eli nyt kevään kylvöajan koittaessa ainakin muutama hiilenpala kannattaa jättää tähän tarkoitukseen.

Puuntuhka pitää säilyttää ulkotiloissa ja kuumuutta kestävässä astiassa. Kuuma tuhka voi aiheuttaa tulipalon, jos se on kosketuksissa syttyvien materiaalien kanssa.

Puuntuhka pitää säilyttää ulkotiloissa ja kuumuutta kestävässä astiassa. Kuuma tuhka voi aiheuttaa tulipalon, jos se on kosketuksissa syttyvien materiaalien kanssa. Hiilenpalat voi hyödyntää orkideoiden kasvualustassa tai lasten lumiukkojen silminä ja nappeina.

Suurin osa polttopuista on hyvin palaneessa uunissa muuttunut vaaleanharmaaksi tuhkaksi. Se on hyvin hienojakoista ja pölyävää ja uunin pesää ei vahingossakaan kannata tyhjentää tuhkasta ennen kuin avaa savupellit: muuten tuhkapöly leviää huoneeseen pilven lailla ja siivottavaa riittää. Vaikka tuhka on niin likaisen väristä, niin itse asiassa se on perinteinen raaka-aine saippuan teossa. ”Talon uuneista otettiin astiaan tuhkaa, sitten kiehuvaa vettä päälle. Seuraavana päivänä pinnalta otettiin lipeä talteen.  Siitä sitten rasvojen kanssa keitettiin saippuaa.” Lipeä kuulostaa kyllä paljon vaarallisemmalta kuin tuhka.

Puu on ekologinen lämmönlähde. Hyvät polttopuut ovat kuivia. Koivu on arvostetuinta polttopuuta.

Puu on ekologinen lämmönlähde. Hyvät polttopuut ovat aina kuivia. Koivu on arvostetuinta polttopuuta, koska se on kovaa puuta ja luovuttaa paljon lämpöä. Koivutuhka sisältää kalsiumia (25%), kaliumia (10%), magnesiumia (4%) ja fosforia (3%). Lisäksi tuhkassa on paljon muitakin hivenaineita kasvien tarpeisiin, kuten rautaa, mangaania, booria, kuparia ja sinkkiä. Mäntypuun tuhka sisältää kalsiumia jopa 45%.

Hedelmäpuita ja marjapensaita lannoitetaan usein yksipuolisesti vain runsaalla typellä ja ne kasvattavat reheviä lehtiä, mutta sadon määrä jää pieneksi ja maultaan mitättömäksi. Raakileet tarvitsevat kehittyäkseen kaliumia, siihen tuhka on erinomainen apu. Typpeä tuhkassa ei ole ollenkaan, mutta paljon muita kasvien tarvitsemia ravinteita ja hivenaineita hitaasti vaikuttavassa muodossa.

Ennen tuhkan levittämistä kannattaa miettiä, mitkä kasvit siitä pitävät. Tässä tuli heitettyä tuhkaa maksaruohopenkkiin - ne eivät ole siitä kovin innoissaan.

Ennen tuhkan levittämistä kannattaa miettiä, mitkä kasvit siitä pitävät. Tässä tuli heitettyä tuhkaa oreganoille  ja ne ovat siitä kyllä kiitollisia. Jos tuhkaa tulee kesämökillä tai metsäisellä tontilla, pitääkin sen heittelemiseen uhrata jo ajatus enemmän: vaivalla hoidettu kuntta varpukasveineen ei pidä tuhkasta yhtään. Samoin alppiruusut, pensasmustikat ja havukasvit pitää jättää tuhka-aarteesta osattomiksi.

Nykyään kasviryhmiin sekoitetaan paljon perennoja, pensaita ja havuja keskenään. Jos kalkkia suosivia kasveja on istuttanut samaan ryhmään havukasvien kanssa tai isojen havupuiden alle, niille on lisättävä kalkkia tai tuhkaa parin vuoden välein, jotta ne  pärjäisivät kasvupaikallaan.

Tuhka on tummaa ja lumi sulaa sen ympäriltä nopeasti, kun kevätaurinko paistaa. Tuhkaa voi käyttää myös sellaisissa kohdissa puutarhaa, josta toivoisi lumen sulavan vähän ympäristöä nopeammin.

Tuhka on tummaa ja lumi sulaa sen ympäriltä nopeasti, kun kevätaurinko alkaa paistaa. Tuhkaa voi käyttää myös sellaisissa kohdissa puutarhaa, josta toivoisi lumen sulavan vähän ympäristöä nopeammin. Vaikka kyllä näin maaliskuussa jo toivoisi lumen muutenkin sulavan tosi pian!

Kolme mukavaa blogia -haaste, tämähän oli vaikeaa…

Näyteikkuna

Terrafiore – blogia pitävä Ritva Pietarinen https://terrafiore.wordpress.com/ yllätti meidät ja lähetti 3 mukavaa blogia -haasteen. Me kirjoitamme omaamme niin harvakseltaan, että haaste oli iloinen yllätys. Sitä tosin seurasi visainen pulma: mitä puutarhablogeja me itse haastaisimme ketjun jatkona ja mitä haluaisimme nostaa meitä puhutteleviksi kaikkien mielenkiintoisten joukosta. Ajattelemiseen kului hetki aikaa…

1. Ihanat kuvat, joissa puutarhan kasvien kauneus tulee esiin kastepisaroiden tarkkuudella on Aamukastetta puutarhassa -blogissa, http://anneliviantalossa.blogspot.fi/.  Näissä valokuvissa on valovoimaa. Osaisipa ottaa tuollaisia kuvia!

2. Rouva Ryytimaa Viherpihan blogeista http://blogit.viherpiha.fi/rouvaryytimaa/  on puuhakas ja toimelias suosikki, jonka sormet ovat ahkeraan mullassa. Jutuissa on koko ajan mukana paljon käytännön tietoa. Tätä blogia on kiva seurata, melkein kuin olisi aidan yli jutulla rouvan kanssa.

3.  Mutta vielä jotain erilaista näkökulmaa.. Mikä historiallinen puutarha on tehnyt vaikutuksen? Se on puutarha, jolla on tarina! Suomalaisista puutarhoista sen nostalgisimman muistijäljen on jättänyt Järvenpäässä sijaitseva Aino ja Jean Sibeliuksen entinen koti ”Villa Ainola”. Puutarha ei ole pramea eikä kovin isokaan, mutta se kertoo aivan hurmaavan tarinan oman aikakautensa tolstoilaisista ihanteista ja omavaraisuuden tavoittelusta.

Ainola sijaitsee mäeltä, jossa puutarha aukeaa alas rinteestä. Kuusiaita on suojannut hyötytarhaa tuulilta ja tuhoeläimiltä, Nykyään se suojaa näkymää lähelle rakennetulta uudelta asutukselta.

Ainola sijaitsee mäellä, jossa puutarha aukeaa talon vieressä olevan rinteen alapuolelle. Kuusiaita on suojannut entistä hyötytarhaa tuulilta ja tuhoeläimiltä. Nykyään se suojaa näkymää lähelle rakennetulta uudelta asutukselta. Taustalla olevan nurmikentän tilalla olivat laajat kasvimaat.

Ainolan puutarhasta ei ole blogia, johon voisi laittaa linkin. Sen historiaan voi kuitenkin tutustua esimerkiksi Aino Sibeliuksen puutarhaharrastuksesta kertovan kirjan kautta. Saimme kirjan aikoinaan lahjaksi Lempäälän kunnan vihertyöryhmältä. Se valottaa ajan elämää myös puutarhan hankinnoista kertovissa kirjeiden katkelmissa. Hedelmätarhan perustaminen aloitettiin vuonna 1906 ja lajikkeita olivat: Säfstaholm, Belui Nalif, Hampus, Borovinka, Charlamovsky, Kavlås, Antonovka, Åkerö ja Grågylling. Lisäksi hedelmäpuutarhaan istutettiin luumuja, kirsikoita ja Kesä-Bergamotti -päärynä.

Voisiko sen sanoa jotenkin runollisemmin?

Tolstoilaisuus eli vahvasti Aino Sibeliuksen (o.s. Järnefelt) äidin ja veljen toimissa. Monet sen ajatukset ovat hyvin lähellä tämän ajan vihreitä ihanteita. ”Oi terve tarhurineito” – Voisiko sen sanoa jotenkin runollisemmin?

Ainolan puutarhassa on viehättäviä hiekkakäytäviä, jotka paljastavat uuden näkymän, kun polkua kulkee eteenpäin.

Perennapenkit reunustavat hiekkakäytäviä Ainolan puutarhassa. Vierailuajankohtamme oli elokuussa, monet syksyn kukat olivat jo vähän lopuillaan.

Perennapenkit reunustavat hiekkakäytäviä uudelleen kunnostetussa Ainolan puutarhassa. Vierailuajankohtamme oli elokuun lopulla, puutarhassa oli syysleimujen ja ukonhattujen aika. Entiset viljelysmaat on nurmikenttänä, mutta koristepuutarha on lähes entisessä asussa.

"Villa Ainola" sijaitsee metsäisellä kummulla, jossa osittain luonnotilainsen mäen tunnelma ja sammaleinen metsämaasto muistutti taiteilijoiden ihailemaa erämaamaisemaa.

”Villa Ainola” sijaitsee metsäisellä kummulla, johon saapuessa osittain luonnotilainsen mäen tunnelma muistuttaa taiteilijoiden ihailemaa erämaamaisemaa. Koristepuutarhaan laskeutuva rinne talon vieressä on karua kivikkoa. Rinteestä avautuu näköala rakennettuun puutarhaan ja sen takana avoimeen peltomaisemaan.

”Villa Ainolan” kotikutoisesta ja inhimillisen kokoisesta puutarhasta voi aina siirtyä johonkin astetta suurempaan. Tästä löytyy myös se 3. blogi: paljon kuvia ja tekstiä ja blogi,  joka tarjoaa sekä herkullisia sommitelmia, että haastetta ranskan kielen harjoitteluun: Monet´n puutarha (http://givernews.com/)

Vierailu Claude Monet´n puutarhassa Givernyssä on vielä tekemättä.

Vierailu Claude Monet´n puutarhaan Givernyssä on vielä tekemättä. Tämä on maailman suosituin puutarhanähtävyys, jota impressionisti taidemaalari Monet ohjasi  ja valvoi aikoinaan yli neljäkymmentä vuotta. Erikoista Monet´n puutarhassa on, että siellä ei ole kaikkia vuodenaikoja: Monet ei ollut ollenkaan kiinnostunut marjakasveista tai kasvien talviasuista –  hän panosti kukkaloistoon kymmenen päätoimisen puutarhurinsa voimin.

Monet´n blogia voi täydentää puutarhasta kertovalla kirjalla, jossa puutarhan työt ovat  mukana tuomassa esiin sen vaivan, joka valtavan alueen kunnossapitämisestä nykyäänkin koituu. Esimerkiksi näin: ”Elokuussa tärkeimpiä töitä on taimitarhan mullan sterilointi. Tässä keskellä kylää sijaitsevassa maassa kasvatetaan kasvihuoneessa idätettyjen kaksivuotisten kasvien taimia. Sterilointi tapahtuu vanhalla, luotettavalla menetelmällä. Muokattu kukkapenkki jyrsitään traktorilla. Sen jälkeen multa höyrytetään koneellisesti ja sen päälle laitetaan kaksi rautaista neilön muotoista, sivuiltaan kahden metrin pituista levyä. Ne toimivat kuin kattilan kannet: maasta nouseva valtava kuumuus jää kansien alle ja tappaa kaikki bakteerit, hyönteisten munat, ötökät ja sienirihmastot. Tämän jälkeen penkit jaetaan narulla neljään kaistaleeseen, jossa kussakin yksi puutarhuri mahtuu kitkemään ja istuttamaan neljä riviä taimia. Pintaan haravoidaan kerros turvetta, ja elokuun loppupuolella penkit ovat valmiita kaksivuotisten kasvien ulos siirtämistä varten”.

– Vähän siistiä!

Karviaispistäisten pitopöydässä

Näyteikkuna

Karviaisten poiminta-aika lähestyi ja sato kypsyi tänä vuonna normaalia myöhemmin eli vasta elokuun lopulla. Pensaissa odotti kuitenkin yllätys: siellä oli myös toisenlaisia sadonkerääjiä. Karviaispistiäisen toukkien kesän toinen sukupolvi piti juhlia marjapensaissa. Onneksi ne söivät vain lehtiä, eivätkä marjoja.

Karviaispensas reppana oli paljastettu talviasuunsa aivan liian aikaisessa vaiheessa loppukesää. Karviaispistiäisen toukat saattavat ilahduttaa myös syömällä punaherukan tai valkoherukan kaljuksi.

Karviaispensas reppana oli paljastettu talviasuunsa aivan liian aikaisessa vaiheessa loppukesää. Karviaispistiäisen toukat saattavat nälissään syödä myös punaherukan tai valkoherukan kaljuksi. Niille tyypillistä on syöntityön aloittaminen pensaan sisältä, joten tuho tulee näkyviin vasta kun viimeisiä lehtiä pistellään poskeen.

Karviaispistiäisiä on kahta eri lajia: isokarviaispistiäinen (Nematus ribesii) ja pikkukarviaispistiäinen (Pristiphora appendiculata). Näiden molempien toukat ovat hyvin saman näköisiä. Erona on lähinnä  isokarviaispistiäisen toukkien isompi koko. Elintavat molemmilla lajeilla ovat hyvin samanlaiset. Kesän ensimmäinen sukupolvi on maassa  talvehtineita toukkia. Ne koteloituvat keväällä ja kuoriutuvat lentäviksi pistiäisiksi marjapensaiden kukinnan aikaan. Lentävät pistiäiset munivat lehtien alapinnoille munia ja parin viikon kuluttua niistä kuoriutuu nälkäinen toukkalauma. Syötyään itsensä isoiksi, toukat pudottautuvat maahan ja koteloituvat.  Ja koteloista kuoriutuu taas lentäviä pistiäisiä.  Lämpiminä kesinä tätä kiertoa ehtii olla jopa kolmeen kertaan. Vaikka karviaispensaat yleensä toipuvat ja kasvattavat uudet lehdet syötyjen tilalle, voi satomäärä seuraavana vuonna jäädä pienemmäksi tämän ylimääräisen rasituksen vuoksi.

Koska pistiäisen toukat aloittavat toukkaelämän hyvin pienen kokoisina, mutta kasvavat nopeasti suuren ruokahalunsa siivittäminä, on vaikea pelkän koon perusteella erottaa pistiäislajeja toisistaan. Mutta näiden on siis pakko olla isokarviaispistiäisen toukkia, jos pikkukarviaispistiäisen toukat esiintyvät kirjojen mukaan "harvalukuisina".

Pistiäisen toukat aloittavat toukkaelämän hyvin pienen kokoisina, mutta kasvavat nopeasti suuren ruokahalunsa siivittäminä. On vaikea pelkän koon perusteella erottaa pistiäislajeja toisistaan.  Nämä ovat kai sitten isokarviaispistiäisen toukkia, koska pikkukarviaispistiäisen toukat esiintyvät kirjojen mukaan ”harvalukuisina”. Lisäksi sanotaan, että pikkukarviaispistiäinen pitää pienimarjaisista ja ohutlehtisistä  lajikkeista ja isokarviaispistiäinen isomarjaisista.

Miten näitä sitten voi torjua?
Toukat ovat melko vikkeliä pudottautumaan maahan, jos niitä uhkaa poimintaoperaatiolla. Kemiallisia torjunta-aineita toki löytyy, mutta pyretriinin käyttäminen syötävillä kasveilla ei aina tunnu mukavalta vaihtoehdolta. Saippuapohjaiset ruiskutteet (esimerkiksi laimennettu tolu)  tehoavat melko hyvin, kun ruiskuttamista toistaa parikin kertaa. Aivan karviaisten kukinnan aikaan ei ruiskuttamista vielä saa tehdä, mutta aika pian sen jälkeen on oikea aika. Tehokkain torjunta-aika on siis ensimmäisen toukkasukupolven aikaan noin kesäkuun puolivälissä. Tarkkailemalla pensaan sisäosan lehden reunoja löytää nämä aluksi hyvin naamioituneet pikku tuholaiset.  Toinen sukupolvi on liikkeellä sitten vähän ennen marjojen kypsymistä.

Muitakin keinoja vielä myrkyttömään kotipuutarhaan on olemassa, kunhan pistiäisten elinkierron vaiheet on suunnilleen selvillä. Lentäviä pistiäisiä on vaikea saada kiinni. Mutta kellertäviä munarykelmiä voi etsiä pensaiden sisäosista lehtien alapinnoilta ja poimia munitut lehdet pois. Syksyinen tapa on muokata maata karviaispensaiden juurelta, jolloin maahan talvehtimaan jääneet toukat joutuvat syvemmälle maahan. Maan muokkauksen voi tehdä myös vielä alkukeväällä.

xxxxxxxxxx

Olethan sinä hauska veijari, mutta vaikka ihmiskunta tulevaisuudessa joutuisi turvautumaan proteiinin lähteenä toukkaravintoon, niin ehkä jokin muu keino kuitenkin pitäisi löytyä näiden hävittämiseksi kuin se syöminen.

Puistoruusu Ilo – Iloinen yllätys

Näyteikkuna

Puistoruusu Ilo on yksi uusista kotimaisista ruusuista. Jalostajat nimeävät usein jotain erityisen hienoa omalle nimelleen –  siksi olemme ajatelleet, että tämä saattaisi olla yhden tämän ruusun jalostajan, Peter Joyn suosikkiruusuja.

Ilo-ruusun kukka on miedosti tuoksuva

Ilo-ruusun kukka on miedosti tuoksuva. Sen väri on ruusunpunainen, aavistuksen lohenpunaiseen vivahtava. Kukat ovat litteitä, pienehköjä ja sievän puolikerrannaisia.

Eniten Ilo on hämmästyttänyt sen hankkineita kasvuvauhdillaan: pieni taimi puskee pitkiä kaarevia oksia jo seuraavana vuonna istutuksesta ja osoittautuukin nopeasti liian isoksi kukkapenkin keskelle. Ilo-ruusua siis taidetaan usein siirtää juuri tuon yllättävän ison koon vuoksi. Mutta eihän isoilla vanhemmilla voi pientä lasta ollakaan. Ilon ”äiti” Kempeleenruusu (Kempeleen kaunotar, R.majalis x pendulina -risteymä) on erityisen suosittu Oulun seudulla ja yksi komeimmista ja voimakkaimmin leviävistä perinneruusuista, jota ei kannata liian pieneen tilaan istuttaa innokkaiden juurivesojen vuoksi. Ja Ilon ”isä” kandalainen pilariruusu ”John Davis” on  sekin yli kaksimetrinen komea hujoppi, jonka oksia pitää yleensä vähän sitoa.

Kuvissa Ilo muistuttaa enemmän isäänsä sekä lehtien että kukkien muodon perusteella. ”John Davis” -ruusu on jalostettu Ottawassa Central Experimental -farmilla ja se on nimetty  englantilaisen arktisten alueiden tutkimusmatkailijan muistoksi, joka yritti 1500 -luvun lopulla löytää luoteisväylää lukuisilla merimatkoillaan. Vaikka ”John Davis” -ruusu on jalostettu vasta 1980-luvulla, siitä on jo tullut suosittu köynnösruusu ja pensasruusu.

Ilo-ruusun lehdet ovat kauniin kiiltävät ja heleän vihreät. Kukkien väri on hiemna lohenpunaisempi kuin yleensä vaaleanpunaisilla ruusuillamme.

Ilo-ruusun lehdet ovat kauniin kiiltävät ja heleän vihreät. Pensas ei tunnu olevan arka härmälle eikä muillekaan ruusuja usein vaivaaville taudeille.

Iloinen yllätys on ollut todella pitkään jatkunut kukinta tänä kesänä. Myöskään jatkuva sade ei ole haitannut Ilon kukkien aukeamista yhtään. Ja tähän mennessä iloinen yllätys on ollut myös pitkien oksien hyvä talvenkestävyys. – Ihan nimensä veroinen ruusu siis.

Pitkät ja lähes piikittömät oksat ovat täynnä siroja nuppuja ja jo auenneita kukkia.

Pitkät ja lähes piikittömät oksat ovat täynnä siroja nuppuja ja jo auenneita kukkia. Pienessä pihassa Ilosta voi tehdä köynnösruusun leikkaamalla ylimääräiset oksat pois. Tilavassa paikassa Ilosta saa kateutta herättävän aidanteen, koska sillä on kauniisti kaartuva kasvutapa. Hoitoleikkauksetkin ovat melko helppoja, koska oksat ovat niin sileitä piikeistä.

 

Päärynäpuu

Näyteikkuna

Päärynäpuiden taimia istutetaan pihoihin jo varsin yleisesti. Puu on kaunis, kiiltävälehtinen ja syysväriltään keltainen. Kukinta alkaa omenapuita aiemmin ja eri lajikkeitakin on melko hyvin saatavilla.

Päärynäpuu kukkii ennen omenapuita. Kauniit valkoiset kukat ovat sarjamaisina huiskiloina versojen kärjissä.

Päärynäpuu kukkii keväällä aikaisin, ennen omenapuita. Kauniit valkoiset kukat ovat sarjamaisina huiskiloina versojen kärjissä. Lehdet kasvavat täyteen kokoonsa vasta kukinnan jälkeen.

Monelle päärynäpuusta kiinnostuneelle asiakkaalle pitää kuitenkin vakuuttaa, että päärynäpuut eivät ole maassamme aivan uusi juttu. Vanhassa O.Meurmanin kirjassa ”Suomen hedelmäpuut ja viljellyt marjat” on julkaistu toinen osa ”Päärynät, luumut, kirsikat ja marjat” vuonna 1947. Siitä löytyy tarkkaa kuvausta silloin viljellyistä lajikkeista ja jopa niiden istutusmääristä. Ennen vuoden 1939 pakkastalvia oli Suomessa arviolta noin ”nelisenkymmentätuhatta” päärynäpuuta. O.Collan luetteli vuonna 1934 Suomesta 36 erinimistä päärynälajiketta ja niistä kotimaisia paikallislajikkeita oli 10.

Isoin oma päärynäpuumme on saksalainen lajike Lück, joka on otettu viljelyyn Turusta. Sen hedelmät ovat auringon puolelta kauniin punaisia.

Isoin oma päärynäpuumme on saksalainen lajike Lück, joka on otettu viljelyyn Turusta. Sen hedelmät ovat auringon puolelta kauniin punaisia. Jos pihaan mahtuu vain yksi päärynäpuu, on tärkeää  että se on itsepölyttyvä lajike.

Entiseen aikaan omenien ja muiden hedelmien viljelyssä ei kaikkea syöty itse suoraan puusta. Tärkeä merkitys oli myös hedelmien kaupallisella tuottamisella ja siksi valtio asetti erityisen hedelmäpuiden vakioimistoimikunnan määrittelemään ns. kauppavakiolajikkeet, joita suositeltiin kaupalliseen viljelyyn. Päärynöiden kohdalla vakiolajikkeita maatamme varten nimettiin vuonna 1941 kuusi kappaletta. Esimerkiksi siihen aikaan yleisintä jalopäärynälajiketta ´Tonkovjatkaa´ei vakiolajikkeeksi listattu, koska sen katsottiin olevan liian arka päärynäruvelle. Nämä kuusi valittua lajiketta olivat: ´Koetarhan elokuunpäärynä´ (erityisesti Keski-Suomeen), ´Aspa´, ´Hovsta´, ´Göteborgin timantti´, ´Harmaapäärynä´ ja ´Flemish Beauty´.

Lajikkeista ´Aspa´ lienee kokonaan kadonnut tai muuttanut matkan varrella nimeään. Sitä ovat lisänneet aikoinaan erityisesti lohjalaiset taimistot. Varsinkin Lohjan Jalassaaressa sijaitseva Ahtialan kartano on ollut aikanaan merkittävä hedelmänviljelyn keskus ja sieltä on peräisin nykyään suosittu ´Tohtorin päärynä´ -lajike, jonka Kotipuutarha-lehden makuraati valitsi parhaaksi päärynäksi. ´Tohtorin päärynä´ mainitaan jo O.Meurmanin (v.1947)  kirjassa seuraavanlaisella kuvauksella: ”Lajikkeen emopuu on kasvanut Ahtialan kartanon hedelmätarhassa ja on sitä sieltä samoinkuin eräistä muistakin Etelä-Suomen taimistoista myyty viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Hedelmä on keskikokoinen, paksukuorinen, harmahtavanvihreä, auringonpuoleinen kylki usein punertava. Malto on karkearakeista, pehmeää, mehukasta, hapahkonimelää ja ilman selvää mausteisuutta. Välttävä kestihedelmä, mutta hyvä talouslaatu. Kypsyminen tapahtuu elo-syyskuussa. Puun on todettu olevan ilmastollisesti kestävän ja kehittävän tavallisesti tanakan, kaunismuotoisen latvuksen.”

Lohjansaaren viljelyhistoriaa elvyttää nykyään Fructicetum ry, jonka sivuilta löytyy hyviä kuvauksia esimerkiksi eri päärynälajikkeista: http://www.fruticetum.fi/lajikkeet/päärynät/.

Päärynäpuu kannattaa istuttaa pihaan suojaiseen ja hyvin ojitettuun kohtaan. Kun puu on juurtunut, se on kasvuvaatimuksiltaan hyvin helppo.

Päärynäpuu kannattaa istuttaa pihaan suojaiseen ja hyvin ojitettuun kohtaan. Kun puu on juurtunut, se on kasvuvaatimuksiltaan hyvin helppo. Liika lannoitus taimivaiheessa myöhästyttää kukintaa ja sadon alkamista.

 

Maaliskuu tuo kevään

Näyteikkuna

Maaliskuun ilta-auringossa Pyhäjärven jää heijastaa valoa. Vesi on alhaalla ja isojen rantakivien reunuksilla jää on noussut harjuiksi.

Maaliskuun ilta-auringossa Pyhäjärven jää heijastaa valoa. Vesi on alhaalla ja isojen rantakivien reunuksilla jää on noussut harjuiksi. Pilkkijät uskaltavat edelleen kulkea  jäällä, vaikka virtapaikoissa vesi on jo avoinna.

Leppä on rantojen kosteassa maassa viihtyviä lehtipuita. Monelle lepän kukinta aloittaa allergialääkkeiden kauden.

Leppä on rantojen kosteassa maassa viihtyviä lehtipuita. Monelle lepän kukinta aloittaa allergialääkkeiden kauden. Kohta alkaa myös puutarhatöiden kausi.

Tänä keväänä maaliskuu on ollut aurinkoinen ja päivisin lämpötila on noussut jopa lähelle +10 astetta useana päivänä peräkkäin. Öisin on ollut pakkasta. Lämpötilan vaihtelu on saanut Pyhäjärven jäät ”laulamaan”. Varsinkin iltaisin tunnelma on rannalla melkein aavemainen: taustalla kuuluu järveltä  jäiden jatkuva kohina ja kumiseva ääni. Siitä nousee yksittäisiä kovempia paukahduksia ja jään pintaa kiiriviä repeileviä ääniä. Kun käytetään sanontaa, että järvi vapautuu jäiden kahleista, siltä se todella kuulostaa.

Eilen illalla nähtiin Etelä-Suomessa poikkeuksellisen hienoja revontulia. Niitä ei tullut ikuistettua, mutta laskevan auringon väritkin ovat huikean hienoja.

Eilen illalla nähtiin Etelä-Suomessa poikkeuksellisen hienoja revontulia. Ne olivat kylmän vihreitä sävyjä.  Tänään myös  laskevan auringon värit olivat huikean hienoja.

 

 

 

 

Kun luonto pukeutui punaiseen

Näyteikkuna

Marraskuinen syksy on lyhentänyt päivän pituuden ja pakkanen on ruskettanut kauniit syysvärit jo unohduksiin. Onneksi syksyn ruskaloistoa on tallentunut kuviin. Kun lehtivihreä häviää lehdistä, löytyy aivan uusia loistavia värejä, joista nauttia ennen talven tuloa. Tässä muutamia poimintoja:

Pieni atsalean taimi Onnimanni odottaa ensimmäistä talveaan. Onnimanni kukkii keväällä oranssinkeltaisin kukin ja kuuluu kotimaisten atsaleojen perheeseen.

Pieni puistoatsalean taimi Onnimanni (Rhododendron ”Onnimanni”) odottaa ensimmäistä talveaan. Onnimanni kukkii kesäkuussa oranssinkeltaisin kukin ja kuuluu kotimaisten atsaleojen perheeseen.

Atsaleat ja pensasmustikat ovat hyvä lisä havuryhmiin, niiden syysvärit loistavat monen sävyisinä punaisina ja lehtien kiilto tehostaa väriä. Molemmat ovat happaman turvepitoisen maan kasveja ja pitävät kasvuaikaan riittävästä kosteudesta. Atsalean hyvä kukinta vaatii kyllä aurinkoisen kasvupaikan, joten ihan syvään varjoon niitä ei kannata istuttaa. ”Onnimannista” löytyy kuvia kukkivana: http://blogs.helsinki.fi/avainola/onnimanni/

Blandaruusu "Toukoniitty" on vanha kanadanruusu-risteymä, joka on löytynyt Helsingistä Toukoniityn puistosta.  Kukat ovat hennon ruusunpunaiset ja melko vaatimattomat, mutta syksyllä "Toukoniitty" puhkeaa yltäkylläiseen väriloistoon.

Blandaruusu ”Toukoniitty” on vanha kanadanruusu-risteymä, joka on löytynyt Helsingistä Toukoniityn puistosta. Kukat ovat hennon ruusunpunaiset ja melko vaatimattomat, mutta syksyllä ”Toukoniitty” puhkeaa yltäkylläiseen väriloistoon.

Ruusuja ei yleensä pidetä kovin ihmeellisinä syysväreiltään ja eivät ne yleensä kovin ihmeellisiä olekaan. Joskus juhannusruusut muuttuvat lehdiltään kauniin tummanpunaisiksi, mutta monella kesän kaunottarella lehdet vain ruskettuvat ja kuivuvat pakkasten tullen. Siksi Rosa blanda ”Toukoniitty” hurmaa joka syksy, sen syysväri on aivan takuuvarma. Lisäksi se tekee runsaasti kiulukoita, jotka koristavat talvella sen ruskeanpunaisia varsia.  Kasvupaikan suhteen ”Toukoniitty” on helppo ruusu ja tiheässä pensaassa on kiitollisen vähän piikkejä.

Säleikkövilliviini on varmasti yleisin meillä kasvatettu köynnöskasvi ja se kasvaa voimakkaasti alkuun päästyään. Paras syysväri villiviiniin tulee aurinkoisella kasvupaikalla.

Säleikkövilliviini (Parthenocissus inserta) on varmasti yleisin meillä kasvatettu köynnöskasvi ja se kasvaa voimakkaasti alkuun päästyään. Paras syysväri villiviiniin tulee aurinkoisella kasvupaikalla.

Säleikkövilliviini sopii seinustoille, pergolaan tai peittokasviksi maan pintaan. Se on tullut meille Pohjois-Amerikasta, ilmeisesti Pietari Kalmin kasvinkeruumatkalta 1700-luvulta. Puutarhanhoitoa vilkastutti silloin vallinnut hyödyn aikakausi, mutta villiviini ei kovin hyötykasvi ole, koska sen marjat ovat myrkyllisiä.

Helmipihlaja (Sorbus koehneana) on siro pieni pensas, jonka voisi istuttaa vaikkapa japanilaiseen puutarhaan.

Helmipihlaja (Sorbus koehneana) on siro pieni pensas, jonka voisi istuttaa vaikkapa japanilaiseen puutarhaan.

Jopa Oulun korkeudella saakka menestyy pieni helmipihlaja. Sen kapeat ja jopa 20 cm pitkät lehdet ovat monilehdykkäiset. Ne punertuvat kuivilla paikoilla jo elokuussa ja ovat syksyllä sekoitus punaista, oranssia ja keltaista syysväriä. Helmipihlaja on saanut nimensä valkoisista helmimäisistä pihlajanmarjoista, joita linnut eivät helposti ymmärrä syötäviksi. Marjat säilyvätkin koristeellisina siroissa oksissa senkin jälkeen kun lehdet ovat pudonneet maahan.

Kastelukannujen kokoontumisajot

Kastelukannujen kokoontumisajot

Mikä syksyllä sitten vihreydessään erottuu luonnosta? No ainakin keväänvihreät kastelukannut, jotka ovat toiveikkaina kokoontuneet yhteen odottamaan talvisuojaan siirtämistä ja uutta kevättä.