Me halutaan noita flokseja – siis syysleimuja

Näyteikkuna

Leimut ovat sinilatvakasveihin kuuluva suku. Syksyllä värikylläisimmät perennat ovat syysleimuja (Phlox paniculata). Niiden tuoksu kertoo koulujen alkamisesta ja siitä, että kesä on vääjäämättä loppumassa ja kääntymässä syksyyn. Sivistyssanakirjan mukaan ”floksi” rimmaa mm. seuraavien sanojen kanssa: boksi, foksi, jukeboksi, ortodoksi, paradoksi. Mutta parhaiten ”floksi” rimmaa ihan itsensä ja eri väristen muiden lajikkeidensa kanssa. Tämän todistaa jo valokuvakin:

Syksyllä 2010 syysleimut kukkivat näin upeasti Hatanpään arboretumissa Tampereella.

Syksyllä 2010 syysleimut kukkivat näin upeasti Hatanpään arboretumissa Tampereella.

Alun perin syysleimu tuotiin Pohjois-Amerikasta Eurooppaan 1700-luvun alussa ja sitä on viljelty Suomessa ainakin Turussa 1700- luvun lopulta lähtien. Kantalaji oli korkea, liilanvärisin pienin kukin varustettu luonnonlaji – mahdollisesti syreenileimuksi kutsuttu. Nykyään viljellään enää syysleimun puutarhamuotoja ja lajikevalikoima on runsas. Parhaan näköinen syysleimu on muutaman taimen ryhmänä, mutta eri värien yhdistelyssä on paljon vaihtoehtoja ja valinnan varaa.

Syysleimu viihtyy auringossa tai puolivarjossa, multavassa maassa. Hyvää talvehtimista haittaa liian märkä maa syksyllä. Jos syysleimuun tarttuu valkoinen, jauhomainen härmä, sen ensimmäinen alkusyy voi olla alkukesän liian kuivassa kasvualustassa. Pintajuurisena syysleimu kärsii herkästi kuivuudesta, joka altistaa lehtiä kasvitaudeille. Jos kasvupaikka lisäksi on ahdas ja muun kasvillisuuden keskellä, lannoitusta antaa vähän liikaa ja  kastelut tekee iltaisin leimukukan lehdille saa varmasti sienitautien itiöt valloilleen.  Lopputulos on ruma ja kuihtunut kasvusto. 

Härmää kannattaa siis torjua jo ennalta. Sienitautien itiöitä on aina ilmassa, mutta terveet leimut eivät yleensä sairastu. Perusta siis leimuille sopivan multava  kasvupaikka, lannoita kohtuudella, jaa muutaman vuoden välein keväällä ja  kastele maaperää alkukesällä kuivina aikoina kunnolla kerran viikossa.  Syysleimujen taimia lisätään Suomessa myös mikrolisäyksellä, jossa emotaimi-materiaali on puhdistettu kasvitaudeista. Me siirryimme mikrolisättyihin syysleimuihin jo yli kymmenen vuotta sitten. Se tuntuukin niiden kanssa aivan oikealta ratkaisulta, koska syysleimukukilla on paikkansa sekä vanhempien että nuorempien asiakkaiden perennapenkeissä.

Valkoisen syysleimun lisäksi väreissä on punaista, joka voi olla taitettu keltaisella (oranssi, koralli) tai sinisellä (vaaleanpunainen, violetinpunainen, karmiininpunainen). Osalla syysleimuista kukka on kaksivärinen, jolloin kukan keskustassa on vaaleampi tai tummempi väri kuin terälehdillä. Jos tähän valikoisi yhden voimakkaimmin erottuvan, se voisi olla vaikkapa oranssinpunainen ”Spitfire”.

Tällä leimukukalla on vähän sotaisa nimi: "Spitfire" tunnetaan hyvin myös brittien hävittäjälentokoneena toisen maailmansodan ajalta.

Tällä leimukukalla on vähän sotaisa nimi: ”Spitfire” tunnetaan hyvin myös brittien hävittäjälentokoneena toisen maailmansodan ajalta.

Miksi kaikki eivät pidä keltaisista kukista?

Näyteikkuna

Keltainen on väri, joka eniten jakaa puutarhalla perennojen ostajia: osa pitää siitä paljon ja osa ei halua yhtään keltaista kukkaa koko puutarhaansa.

Keväällä pientareet ovat täynnä voikukkia, mutta keskikesällä keltaista on hieman vähemmän. Syksyä kohti mentäessä keltaista väriä loistaa jälleen perennoissa paljon. Väri on energisen ihmisen väri ja herkistää refleksejä.  Kirkas keltainen on yhdistetty myös lämpöön ja viisauteen.

Keltaisen sävyjä on lukemattomia. Väri on auringon ja lämmön väri, mutta voi olla myös vaikea yhdistettävä muihin kasveihin.  Väriopissa pienikin epäpuhtaus voi tehdä siitä likaisen. Yksi upein ja helein keltainen värisävy kuuluu kesäkuun lopussa kukkivalle kultahelokille (oenothera  fruticosa subsp. glauca) .  Se saa usein paatuneenkin keltaisen vastustajan taipumaan edessään ihailuun.  

Kultahelokki

Kultahelokin kukinta oli tänä kesänä ylenpalttisen runsas. Helokkia kannattaa jakaa usein, sillä se tarvitsee kasvuvoimaa ja tilaa juurakolleen levitä. Meillä viljelty helokkikanta on kestänyt talvet mainiosti jo parikymmentä vuotta. Alun perin kultahelokit ovat peräisin Pohjois-Amerikasta.

Eri valaistuksessa samalla kasvillakin on eri sävyjä. Ruotsalaiset kutsuvat helokkia  nimellä ”gullnattljus” eli ”kultayövalo”.  Syksyllä  koko kasvusto saa kauniin punaisen syysvärin.

Eri valaistuksessa samalla kasvillakin on eri sävyjä. Ruotsalaiset kutsuvat helokkia nimellä ”gullnattljus” eli ”kultayövalo”. Syksyllä koko kasvusto saa kauniin punaisen syysvärin.

Vaikka toisin haluaisi ajatella, kukkien päätehtävä ei ole ilahduttaa meitä kukinnallaan vaan luonnon lakien mukaan huolehtia lajin säilymisestä. Kauniit terälehdet toimivatkin lähinnä houkuttimina. Heleä ja lämmin väri ei aina olekaan se päähoukutin: mehiläisten ja perhosten näkö on erilainen kuin meillä ihmisillä. Päiväperhosilla on hyvä näkökyky, mutta mehiläiset eivät esimerkiksi näe punaista väriä lainkaan. Sininen ja keltainen väri ovatkin pölytyksen kannalta punaista parempia.  Keltainen väri ja uv-valo yhdessä saavat hyönteisen nähtäville tärkeän salaisen kuviokoodin eli ”mesiviitan”.  Se ohjaa pölyttäjät lentämään suoraan kukan keskustaan.

Helokki näyttääkin perhoselle uv-valossa hyvin erilaiselta kuin loistaessaan ihmissilmälle: http://www.naturfotograf.com/UV_OENO_BIE.html#top

Näin se kävisi sellaisellekin, joka ei niin keltaisesta väristä perennoissa välitä.

 

Tunnelmakuvia kevään puutarhasta

Näyteikkuna

Kevät on edennyt nopeasti: sateita on tullut aika sopivasti ja lämpötilatkin ovat kasveja miellyttäneet. Kevään voima yllättää aina uudelleen. Vaikka me tähän aikaan vuodesta vietämme ulkona melkein enimmän osan jokaisesta vuorokaudesta, ei kevääseen varmaan kyllästy koskaan.

Toukokuun ilta perennojen myyntikentällä

Toukokuun iltaa perennojen myyntikentällä. -Mustarastaan laulua, mutta ei vielä hyttysiä.

Vielä toinen tunnelmakuva perenna-alueesta:

Perennat myydään suoraan maasta

Kuvakulma toisesta suunnasta, monet kevään lehtivärit ovat koristeellisia. Keväällä vihreä väri saa aivan uuden merkityksen, koska sillä on lukemattomia eri sävyjä. Niitä pitää vain pysähtyä katselemaan.

 

Niittysinilatva – Blue Bells

Näyteikkuna

Niittysinilatva (polemonium reptans) on tämän toukokuun lämpimän viikon ehdoton suosikkikukka. Sen ylenpalttinen kukkapilvi perennakentällä saa pörriäisten pään pyörälle. Täällä Hämeessä niittysinilatva on melko tuntematon perenna, yleensä pihoista löytyy korkeampaa ja ahkerasti kylväytyvää lehtosinilatvaa. Meillä viljellyn niittysinilatvan alkuperä on Karjalasta. Latinan sana ”reptans” tarkoittaa suikertavaa ja niittysinilatvan lisääminen onkin melko helppoa jakamalla rönsymäisesti kasvavaa juuripaakkua.

Niittysinilatva ja tarhakullero

Niittysinilatva on mainio yhdistelmä keväällä kukkivien kulleroiden kanssa. Molemmat pitävät samankaltaisista kasvupaikoista ja tekevät yhdessä näyttävän alkukesän kukinnan.

Niittysinilatvaa löytyy sekä Skandinaviasta että Pohjois-Amerikasta Minnesotan tienoilta. Sinilatvojen rohtokäyttöä on tutkittiin mm. entisessä Neuvostoliitossa, mutta niiden rauhoittava vaikutus on tiedetty pitkään. Sinilatvoilla onkin nimityksiä, jotka viittaavat mm.Valeriaanaan ( American great valerian, Blue valerian). Sinilatvojen lehtien tikapuumainen muoto on antanut niille kansankielessä nimen ”Jaakobin tikapuut”. Niittysinilatva on ”Creeping Jakob´s ladder” eli ryömivä muoto Jaakobin tikapuista. Unihäiriöihin auttava yrtti sopiikin teemaan raamatun Jaakobista, joka näki unta taivaaseen ulottuvista tikapuista.

Niittysinilatva lähikuvassa

Niittysinilatva kasvaa pitkään samalla kasvupaikalla. Paras maa on multava ja kosteutta pidättävä. Kasvi ei vaadi säännöllistä jakamista, mutta kukinnan jälkeen latvojen kuihtuneet kellot voi leikata pois.

Perinneperennoista on tullut suosittuja niiden helppohoitoisuuden vuoksi. Niittysinilatvan istuttajaa kiittävät myös kevään ensimmäiset pölyttäjähyönteiset. Vielä yhtenä lempinimenä  ei turhaan ole ”Honey phlox”.

Kaunis talvenkestävä esikko – tunnistatko lajikkeen?

Näyteikkuna

Talvenkestävä, tunnistamaton esikkolajikeTämän kauniin ja erittäin talvenkestävän esikon saimme viljelyyn taannoin puutarhaystävältämme Kurrelta. Hän kutsui sitä itse ruusuesikoksi. Koska sen kukat ovat kauniin vaaleanpunaiset, sai se pitää ruusuesikon nimen meillä useamman vuoden ajan. Kurren esikko on osoittautunut todella kestäväksi esikkolajiksi ja se avaa kukkansa keväällä aina ensimmäisenä koko perennamaalla. Joskus jopa niin aikaisin, että sen päälle joutuu heittämään illalla pakkasharson, jotta kukat eivät paleltuisi kevään yöpakkasilla. Vaaleanpunaisen kukan keskustassa on keltainen tähden muotoinen kuvio jota ympäröi ohut valkoinen reunus. Lehdet ovat melko pienet ja esikko muodostaa nopeasti kauniita kukkivia mättäitä. Kurren esikko kestää myös suhteellisen aurinkoista kasvupaikkaa läpi kesän. Jos paikka on liian kuuma, sen lehdet saattavat elokuussa kellastua, mutta ennen syksyä esikko puskee maasta esiin uuden tuuhean lehtiruusukkeen seuraavaa kevättä varten. Talven tullen sitä ei ole koskaan tarvinnut suojata tai peittää.

Tänä talvena lajikkeen tarkempi määrittely kuitenkin alkoi kiinnostaa ja etsintä puutarhakirjoista ja netistä alkoi. Esikoiden lajivalikoima on todella laaja ja hyvää kirjaa ei vielä ole sattunut kohdalle. Vaihtoehtoja herttaisen ruusuesikon uudelleen ristimiseen on nyt ainakin kaksi. Yksi vaihtoehto on kääpiöesikko, määritys tarkemmin Primula vulgaris subsp. sibthorpii. Tarkempaa suomenkielistä nimitystä ei ole ainakaan vielä löytynyt. Toisena vaihtoehtona on ollut suikeroesikko Primula x pruhoniciana. Jokin perusmuoto tai ehkä Juliae-hybridi, vanha lajike Betty Green. Sen jäljet johtaisivat Hollantiin 1940-luvulle.

Kääpiöesikon tarina on ehdottomasti kiehtovampi: sen vaaleankeltainen perusmuoto (Primula vulgaris) on hyvin yleinen Euroopassa ja läntisessä Aasiassa, mutta tämä ”Sibthorpii” – alalaji on ilmeisesti löytynyt Kreikasta. ”Sibthorpii”-esikkoa esiintyy sekä valkoisen että vaaleanpunaisen eri sävyissä. Se on kevään sesonkikukkana myydyn markettiesikon kantavanhempia ja siis todellinen perinne-esikko. Alkuperäisillä kasvupaikoillaan se on tottunut siis myös melko kuumaan ja kuivaan ilmastoon muihin esikoihin verrattuna. Nimensä esikko on saanut John Sibthorpin mukaan (1758-1796), joka oli Oxfordin yliopiston botaniikan professori. Hän teki perusteellisen kiertomatkan Kreikkaan ja sen tuloksena julkaistiin kasvien kuvat kirjasarjana Flora Graeca, jota painettiin hyvin pieni määrä. Digimuodossa retken kauniita ja kiehtovia vanhan ajan kasvipiirroksia on nykyään nähtävillä englantilaisesta osoitteesta: http://www.bodleian.ox.ac.uk/science/resources/sherardian-library/flora_graeca.

Kohta esikot eli primulat taas avaavat ensimmäiset kukkansa. Latinaksi primula- sana tarkoittaakin ”ensimmäisenä kukkivaa”. Mielellämme otamme vastaan kommentteja tunnistamisen avuksi.