Elisa | Haikalan puutarhan blogi

Kun luonto pukeutui punaiseen

Näyteikkuna

Julkaistu marraskuu 24, 2014 , kirjoittanut Elisa

Marraskuinen syksy on lyhentänyt päivän pituuden ja pakkanen on ruskettanut kauniit syysvärit jo unohduksiin. Onneksi syksyn ruskaloistoa on tallentunut kuviin. Kun lehtivihreä häviää lehdistä, löytyy aivan uusia loistavia värejä, joista nauttia ennen talven tuloa. Tässä muutamia poimintoja:

Pieni atsalean taimi Onnimanni odottaa ensimmäistä talveaan. Onnimanni kukkii keväällä oranssinkeltaisin kukin ja kuuluu kotimaisten atsaleojen perheeseen.

Pieni puistoatsalean taimi Onnimanni (Rhododendron ”Onnimanni”) odottaa ensimmäistä talveaan. Onnimanni kukkii kesäkuussa oranssinkeltaisin kukin ja kuuluu kotimaisten atsaleojen perheeseen.

Atsaleat ja pensasmustikat ovat hyvä lisä havuryhmiin, niiden syysvärit loistavat monen sävyisinä punaisina ja lehtien kiilto tehostaa väriä. Molemmat ovat happaman turvepitoisen maan kasveja ja pitävät kasvuaikaan riittävästä kosteudesta. Atsalean hyvä kukinta vaatii kyllä aurinkoisen kasvupaikan, joten ihan syvään varjoon niitä ei kannata istuttaa. ”Onnimannista” löytyy kuvia kukkivana: http://blogs.helsinki.fi/avainola/onnimanni/

Blandaruusu ”Toukoniitty” on vanha kanadanruusu-risteymä, joka on löytynyt Helsingistä Toukoniityn puistosta. Kukat ovat hennon ruusunpunaiset ja melko vaatimattomat, mutta syksyllä ”Toukoniitty” puhkeaa yltäkylläiseen väriloistoon.

Ruusuja ei yleensä pidetä kovin ihmeellisinä syysväreiltään ja eivät ne yleensä kovin ihmeellisiä olekaan. Joskus juhannusruusut muuttuvat lehdiltään kauniin tummanpunaisiksi, mutta monella kesän kaunottarella lehdet vain ruskettuvat ja kuivuvat pakkasten tullen. Siksi Rosa blanda ”Toukoniitty” hurmaa joka syksy, sen syysväri on aivan takuuvarma. Lisäksi se tekee runsaasti kiulukoita, jotka koristavat talvella sen ruskeanpunaisia varsia. Kasvupaikan suhteen ”Toukoniitty” on helppo ruusu ja tiheässä pensaassa on kiitollisen vähän piikkejä.

Säleikkövilliviini on varmasti yleisin meillä kasvatettu köynnöskasvi ja se kasvaa voimakkaasti alkuun päästyään. Paras syysväri villiviiniin tulee aurinkoisella kasvupaikalla.

Säleikkövilliviini (Parthenocissus inserta) on varmasti yleisin meillä kasvatettu köynnöskasvi ja se kasvaa voimakkaasti alkuun päästyään. Paras syysväri villiviiniin tulee aurinkoisella kasvupaikalla.

Säleikkövilliviini sopii seinustoille, pergolaan tai peittokasviksi maan pintaan. Se on tullut meille Pohjois-Amerikasta, ilmeisesti Pietari Kalmin kasvinkeruumatkalta 1700-luvulta. Puutarhanhoitoa vilkastutti silloin vallinnut hyödyn aikakausi, mutta villiviini ei kovin hyötykasvi ole, koska sen marjat ovat myrkyllisiä.

Helmipihlaja (Sorbus koehneana) on siro pieni pensas, jonka voisi istuttaa vaikkapa japanilaiseen puutarhaan.

Jopa Oulun korkeudella saakka menestyy pieni helmipihlaja. Sen kapeat ja jopa 20 cm pitkät lehdet ovat monilehdykkäiset. Ne punertuvat kuivilla paikoilla jo elokuussa ja ovat syksyllä sekoitus punaista, oranssia ja keltaista syysväriä. Helmipihlaja on saanut nimensä valkoisista helmimäisistä pihlajanmarjoista, joita linnut eivät helposti ymmärrä syötäviksi. Marjat säilyvätkin koristeellisina siroissa oksissa senkin jälkeen kun lehdet ovat pudonneet maahan.

Kastelukannujen kokoontumisajot

Mikä syksyllä sitten vihreydessään erottuu luonnosta? No ainakin keväänvihreät kastelukannut, jotka ovat toiveikkaina kokoontuneet yhteen odottamaan talvisuojaan siirtämistä ja uutta kevättä.

Kuka on ampunut haulikolla luumupuutani?

Näyteikkuna

Julkaistu elokuu 31, 2014 , kirjoittanut Elisa

Toinen vaihtoehto otsikon kysymykseen on: kuka on syönyt luumupuuni lehtiin reikiä?
Ehkä tämä jälkimmäinen kysymys on tavanomaisempi ja joskus kysyjä on jo ehtinytkin ruiskuttaa varmuuden vuoksi luumussa lehtiä syövää tuholaista jollain myrkyllä tai ainakin mäntysuopaliuoksella. Ketään ei kuitenkaan puusta löydy. Paitsi ”Stigmina carpophila” -sienitauti eli kotoisammin ”haulitauti”.

Haulitautia esiintyy aika säännöllisesti joka vuosi luumupuun lehdissä. Haulitauti on sienitauti, joka näkyy luumupuun lehdissä ensin pieninä ruskeina laikkuina. Myöhemmin laikun kohdalle jää pieni pyöreä reikä. Sateisina kesinä ensimmäiset laikut voivat ilmestyä jo melko aikaisin eli jopa ennen juhannusta.

Kaikkien sienitautien logiikka on melko samanlainen: sateiset ilmat, kosteus ja tiheät kasvustot luovat niille suotuista olosuhteet. Onneksi haulitauti ei yleensä ole luumupuille vaarallinen ja tautiin ei muutenkaan ole torjunta-aineita. Jos reikiä on lehdissä paljon, ne vievät lehdiltä kykyä yhteyttää ja hankkia puulle ravintoa. Kovin reikäiset lehdet myös varisevat ennen aikojaan. Parasta hoitoa on siis puun hyvästä ravinnetasapainosta huolehtiminen. Luumupuu pitää kastelusta, mutta kastelua ei kannata tehdä sadettamalla, jotta puun lehdet eivät ole jatkuvasti kosteita. Jos puu on liian tiheäkasvuinen, sitä voi elokuussa varovasti harventaa. Keväällä luumupuuta ei kannata leikata tai sen haavapinnat valuvat pitkään nesteitä.

Haulitaudin reiíttämät lehdet ovat melkeinpä kauniita. Joskus samanlaisia reikiä löytyy myös kirsikkapuista, jotka ovat luumun kanssa samaa prunusten sukukuntaa.

Monista hedelmäpuita kohtaavista vaivoista haulitauti on siis melko vaaraton ja käsillä alkaa olla syksyn aika, kun pääsee nauttimaan omista luumuista. Luumuille kannattaa valita tontilta kohtuullisen lämmin ja aurinkoinen paikka, jossa vesi ei seiso maassa. Loiva rinne olisi optimaalinen, mikäli sellaisen sattuu omistamaan.

Juhannuksen ruusukaunottaret

Näyteikkuna

Julkaistu kesäkuu 29, 2014 , kirjoittanut Elisa

Juhannusruusun ja muiden sen sukuisten pimpinellaruusujen kukinta on ollut tänä vuonna hyvä ja kestänyt pitkään. Meille suomalaisille perinteinen valkoinen ja kerrattukukkainen Rosa spinosissima ”Plena” on ainoa oikea juhannusruusu. Sen alkuperä on tuntematon, mutta sitä on viljelty ainakin 1800-luvun alkupuolelta. Ruusu on kestävä ja kaunis ja sitä on helppo levittää juurivesoista. ”Plena” viihtyy parhaiten hiekkapitoisessa ja tuoreessa kasvupaikassa auringossa tai puolivarjossa ja kukkii aina edellisen vuoden versoilla. Siksi sitä harvennetaan vanhoja oksia poistamalla ja jos pensaan muotoa haluaa pyöristää leikkaamalla, kannattaa leikkaaminen tehdä heti kukinnan jälkeen. Näin saa juhannusruusun kukkimaan hyvin joka vuosi.

Juhannusruusu on voimakkaasti tuoksuva kaunotar, joka on levinnyt Suomessa koko maahan. Ruotsalaiset kutsuvat sitä nimellä ”Finlands vita ros” ja englantilaiset ”Finnish White”. Suomen valkoisen ruusun ritarikunta on ruotsiksi Riddar av Finlads vita ros eli voisi olla toiselta nimeltään ”Juhannusruusuritarit” .

Muitakin kestäviä pimpinellaruusuja maassamme on säilynyt harvinaisen paljon ja ne ovat todennäköisesti monet peräisin Pietarista, jossa tsaarin hovipuutarhuri Karl-August Freundlich jalosti uusia lajikkeita 1850-luvulta eteenpäin. Toisaalta lännestäkin on ruusuja meille tullut, vaaleanpunainen pimpinellaruusuihin kuuluva suviruusu ”Poppius” on nimetty Ruotsin maanviljelysakatemian koeasemalla ja suviruusu onkin yleisempi meillä Länsi-Suomessa ja kestävä Oulua myöten. Myös suviruusua on helppo lisätä juurivesoista. Kasvutavaltaan se on pensaana juhannusruusua tiheämpi ja pyöreämpi, korkeutta pensaalla voi olla jopa kaksi metriä. Kukinta on hieman juhannusruusua myöhemmin ja tuoksu on hieman juhannusruusua miedompi.

Suviruusu ”Poppius” on nimetty Juvan pappilassa vuonna 1769 syntyneen Gabriel Poppiuksen mukaan, joka teki pitkän virkauran ja oli mm. valtiopäivämies ja Ruotsin tiedeakatemian jäsen. ”Poppius” -ruusun alkuperää ei tunneta, se saattaa olla jonkin pimpinellaruusun ja vuoriruusun risteymä.

Kauniiksi juhannuksen suosikiksi on tarjolla paljon muitakin Pimpinellifolia-ryhmän löytöruusuja, joita on nimetty esimerkiksi löytöpaikkansa mukaan. Niiden alkuperää on vaikea jäljittää, koska vanhoissa taimiluetteloissa ei ole ollut kuvia eikä lajikekuvauksia. Elimäeltä on peräisin morsionruusu ”Juhannusmorsian”, jonka hento vaalea punerrus muistuttaa papulanruusua. Kukat muuttuvat melkein valkoisiksi kukinnan edetessä ja ruusu tuoksuu hyvin samalle kuin juhannusruusu. Pensaana ”Juhannusmorsian” on hyvin pysty ja jäykkäoksainen ja kasvaa noin puolitoista metriä korkeaksi tiheäksi pensaaksi..

Kaunis morsionruusu on otettu koeviljelyyn Elimäeltä ja merkitty KESKAS-rekisteriin Laukaan Tervetaimiasemalle vuonna 1986. Lajikenimi ”Juhannusmorsian” on annettu sille vuonna 1995. Ruusulla on FinE- tavaramerkki eli se on ”suomalaista eliittiä” kasvimaailmassa.

Nyt kun juhannusruusut ja muut kesän ensimmäiset Pimpinellifoliat kukkivat, huomaa sen puutarhalla ruusuntaimien kysynnän kasvuna. Muutenkin ruusuja osataan kysyä omajuurisina taimina joka vuosi enemmän. Näin ne varmasti säilyvät ja leviävät juurivesoina pihoilta toisiin ja paikkakunnilta toisille kuten ennen vanhaankin oli tapana.

Moskovan kaunotar – valkoinen jalosyreeni idästä

Näyteikkuna

Julkaistu toukokuu 28, 2014 , kirjoittanut Elisa

Kevään ilmat ovat olleet oikulliset. Välillä paukkuu helleraja rikki ja seuraavana päivänä hytisemme viiden asteen sadesäässä, jonka pohjoisesta puhaltava tuuli saa tuntumaan nollakeliltä. Lämpöjakso on saanut jo perinteiset violetit pihasyreenit kukkaan. 1800-luvulla syreeni oli pihojemme yleisin koristepensas ja edelleen sitä istutetaan paljon. Lajikkeita on hyvin erilaisia, mutta syreeni kaipaa aina hyvin kalkitun kasvualustan ja melko paljon ravinteita. Kova savimaa kannattaa muokata huolella, muuten syreenin juuret jäävät pintaan ja kasvu on kituvaa.

Lämpimään ja suojaisaan paikkaan voi istuttaa erityisen hienokukkaisen jalosyreenin. Vaikka maailmassa lienee noin 2000 erilaista jalosyreenilajiketta, on niitä taimistoissa tarjolla melko rajoittunut määrä. Valkokukkaisista mielenkiintoinen on kerrattukukkainen ”Moskovan kaunotar” eli ”Krasavitsa Moskvy”, jonka syntymävuodeksi tiedetään 1974. Se on neuvostoliittolaisen amatöörijalostajan Leonid Kolesnikovin lajike. Kolesnikov työskenteli leipätyökseen autokorjaamossa, mutta risteytti syreenejä kolmen vuosikymmenen ajan pölyttämällä niitä ja kylvämällä siemenet. Hän sai aikaiseksi kolmesataa erilaista lajiketta, joista ”Moskovan kaunotar” on tunnetuin.

Valkoinen kukka on nuppuna vaaleanpunerva, mutta muuttuu nopeasti kokonaan valkoiseksi. Kukkaterttu on todella näyttävä.

”Moskovan kaunotar” -syreeni on kiinnostanut harrastajia, koska sitä ei vanhastaan ole montaa pensasta Suomessa. Tarinan mukaan aikoinaan Kekkonen sai pensaita lahjaksi, mutta taimia ei Neuvostoliitosta muuten voinut ostaa. Helsingissä Hesperian puistossa on ainoat löydetyt vanhemmat istutukset. Syreeni kasvaa muodoltaan hieman puumaisena, joten tuuheaa suojapensasta siitä ei saa. Hurmaavan valkoisen kaunottaren kylläkin.

Varttamista – miten omenapuuhun saa lisää lajikkeita

Näyteikkuna

Julkaistu huhtikuu 10, 2014 , kirjoittanut Elisa

Varttaminen on kevään hauskoja puuhia: voi kokeilla omenapuiden muuttamista perheomenapuiksi tai pelastaa vanhoja rakkaita omenalajikkeita uuteen elämään. Varsinaista välineurheilua varttaminen ei ole – näppärimmin selviää pätkällä varttamiseen tarvittavaa teippiä, veitsellä ja tietenkin sen puun oksalla, jota haluaa lisätä jo olemassa olevaan omenapuuhun. Tässä jutussa siis keskitytään vain nuoren omenapuun lajikkeiden lisäämiseen.

Varttamiseen käytetty teippi ei ole teippimäistä ollenkaan – siinä ei ole liimamaista pintaa, kun sen irrottaa teippipalaa suojaavasta paperista. Silti teippi kiinnittyy ja pysyy hyvin. Hieno keksintö siis.
Harrastajat varttavat paljon myös tavallisella maalarinteipillä. Ihan hyvin onnistuu silläkin.

Varttamista varten oksat voi kerätä ajoissa talteen ja piilottaa lumihankeen odottamaan varsinaista varttamistapahtumaa. Ihan hyvin ovat onnistuneet myös keväiset kokeilut ilman lumihanki-vaihetta. Hyvin onnistui myös viime keväänä lehtijuttua tehneen Katariinan vartos, vaikka se tehtiin vähän ”ex tempore” -tekniikalla. Mutta klassinen periaate on, että lepotilassa oleva oksa yhdistetään juuri kasvun aloittavaan peruspuuhun. Näin eri lajikkeiden yhteen kasvaminen alkaisi mahdollisimman nopeasti.

Varttamisessa käytettävät oksat ovat edellisen vuoden kasvua. Varteoksa ei saa olla liian pitkä – kolme silmua oksassa riittää hyvin.

Varttaminen kahteen samanpaksuiseen oksaan

Yhteen liitettävät oksat ovat mahdollisimman saman paksuisia. Vinot leikkauspinnat pitäisi saada veistettyä niin, että kuorien reunat kohtaavat toisensa mahdollisimman pitkältä matkalta, eikä tarttumapintoihin jäisi ilmarakoa. Tässä alkuperäisen puun leikkauspinnassa olevaa pykälä pitää vielä tasoittaa pois. Huomaa leikkuupintojen suunta: näin vartettu kohta kestää paremmin myöhemmin sadon painon.

Paras veitsi on terävä ja ohutteräinen, leikkauspintoihin ei operaation aikana saisi koskettaa käsin.

Vartosteippi venyy ja yksi teippipala riittää lyijykynän paksuisten oksien liittämiseen mainiosti. Näin saa ilmatiiviin ja tiukan sidoksen.Kun vartos onnistuu ja oksien kasvu alkaa, teippi joustaa ja lahoaa aikanaan kokonaan pois. Se ei siis jää kuristamaan kasvavaa oksaa, kuten aiemmat käytetty joustamaton niini. Teippi on myös ilmatiivis, joten jalostusvahaa (mehiläisvahaa) ei tarvita ollenkaan. Jos varteoksan pätkä on päästä avoin, voi siihen laittaa pienen palan teippiä kuivumisen estämiseksi.

Ja lopuksi se tärkein huomautus: vaikka miten ajattelee muistavansa myöhemmin, mitä lajikkeita tulikaan pihapuuhun vartettua.. niin unohtaa sen aivan varmasti siihen mennessä, kun vartos on onnistunut. Tällaisia ”sekahedelmäpuita” meidänkin pihassamme kasvaa, joista toivottavasti lajikkeet selviävät sitten joskus myöhemmin.

Karhunvadelmien talvisuojausta – miltä sen talven jälkeen pitäisi näyttää

Näyteikkuna

Julkaistu huhtikuu 9, 2014 , kirjoittanut Elisa

Vastaa

Kevät tuli ja syksyn viimeinen artikkeli päättyi karhunvadelman talvisuojaukseen. Vaikka ajatuksissa oli, että talvella on paljon aikaa kirjoittaa blogiin, ei kirjoituksia vaan syntynyt. Auringon paisteella on siis ehdoton yhteys tuohon puutarhakärpäsen heräämiseen. Mutta nyt kevät on koittanut ja vieläpä hyvin aikainen kevät. Lunta ei ole enää ollenkaan, mutta pakkasyöt pitävät kasvit edelleen lepäämässä. Siis paljon mukavaa aikaa kevätsiivoukseen puutarhassa.

Eilen puuhailimme muovihallissa ja samalla poistettiin karhunvadelman päältä muovipeite. Varret ovat tuoreita ja lehdet ovat säilyneet hyvin. Myyrätkin olivat pysyneet poissa pesäpuuhista muovisuojan alta. Myrkkypurkilla oli kyllä vierailtu eli se oli jälleen tarpeellinen.

Hyvin säilyneet satovarret odottavat nostoa ylös ja sidontaa tukinaruihin. Thornless evergreen- lajikkeen varret kestävät hyvin muovin ja lumipeitteen painon. Tavallista puutarhavadelmaa ei voisi näin rankasti käsitellä, vaan niissä varret katkeavat herkemmin.

Kova kiire ei vielä ylös nostamiseen ole. Yleensä peittomuovitkin on poistettu vasta toukokuun puolella. Tukilankoja vaakasuoraan on kaksi, joihin sidomme vadelmanvarret viuhkamaisesti. Vähän varsia joutuu keväällä harventamaan, mutta silloin kokonaan poistettavaksi voi valita kaikkein hennoimmat varret tai talvisuojauksen aikaan murtuneet varret. Sidonnassa käyttökelpoisinta on luonnon niini. Miettiä kannattaa myös jo keväällä sitä, minne ohjataan ne kaikki uudet juurakosta kasvavat varret, jotka myös haluavat valloittaa tilaa. Nehän eivät vielä tuota satoa, mutta niistä tulee seuraavan kesän sato. Sitomisoperaatioon kannattaa siis varautua myös muutaman kerran kesän aikana, kun kasvu pääsee vauhtiin.

Thornless evergreen- lajike on ikivihreä. Tänä talvena vanhat lehdet ovat säilyneet poikkeuksellisen hyvin vihreinä. Sadon kannalta on kuitenkin tärkeintä, että varret ovat edelleen tuoreet. Odotettavissa siis herkullisia vadelmia syksyllä.

Karhunvadelmien talvisuojauksen aikaan

Näyteikkuna

Julkaistu marraskuu 4, 2013 , kirjoittanut Elisa

Säijässä on viljelty piikitöntä karhunvadelma ”Thornless Evergreeniä” jo 1970- luvulta saakka. Monta kertaa olemme näiden vuosien aikana kertoilleet taimen ostajalle hoito-ohjeita, mutta tässä ne nyt tulevat kirjallisina:

Thornless Evergreen- lajike on satoisa ja terve. Poimintakausi on melko pitkä ja ajoittuu elokuun lopusta syyskuun puoliväliin.

”Thornless Evergreen”- lajike on satoisa ja terve. Kypsänä marjat ovat todella herkullisia ja niitä voi viljellä täysin ilman torjunta-aineita. Poimintakausi on melko pitkä ja ajoittuu elokuun lopusta syyskuun puoliväliin. Satoa tuottaneet varret leikataan ennen talvisuojausta kokonaan pois ja suojattavaksi jää vain kesän aikana kasvaneet uudet varret. Ne tuottavat vuorostaan marjoja seuraavana kesänä.

”Thornless Evergreen”- lajike on Säijään hankittu 70- luvulla Ranskasta ja se on ilmeisesti alkuperältään eurooppalainen, todennäköisesti armenialainen karhunvatun muoto. Erikoista siinä on täysin piikittömät vahvat varret ja liuskoittuneet lehdet, jotka molemmat säilyvät vihreinä talven yli – edellyttäen tietysti, että suojaus on huomattu tehdä. Vadelma on köynnöstävä pensas ja yksittäiset versot voivat kasvaa jopa 5-8 metriä pitkiksi kesän aikana. Varret ovat samalla tavalla kaksivuotiset kuin tavallisella metsävadelmalla: tämän vuoden kasvu tuottaa marjat vasta ensi kesänä.Talvisuojaus siis tarvitaan, jotta varret eivät kuivuisi kevätauringossa.

”Thorneless Evergreen”- on englannista käännettynä ”piikitön ikivihreä”. Piikittömyys on tällä lajikkeella varren pintasolukossa, juuret ovat edelleen alkuperäistä piikkistä solukkoa. Jos maasta alkaa nousta tämän näköistä kunnon piikkilankaa, on se syytä leikata heti pois. Syynkin näkee kun vertaa piikkistä oksaa vieressä olevaan piikittömään..

Meillä karhunvattu viljellään lämmittämättömässä muovihuoneessa, josta muovit otetaan talveksi pois. Kesällä muovihuone jouduttaa sadon kypsymistä ja syksyllä se suojaa marjoja liialta kosteudelta, koska loppukesä on usein sateinen.

Karhunvadelman peittäminen tehdään vasta, kun ilmat viilentyvät ja pakkaset alkavat. Taivutamme varret maata vasten sievälle kiepille ja peitämme ne maan pintaa vasten kaksinkertaisella läpinäkyvällä muovilla. Peittomuovin alle kannattaa sujauttaa kumolleen pari lasipurkkia, johon on laitettu rotanmyrkkyä myyriä varten. Muovin kulmiin painoksi laitamme muutaman kiven. Juju on läpinäkyvässä muovissa – kevätaurinko ei kuivata satovarsia ja muovi päästää auringon valoa sopivasti läpi, jolloin se jouduttaa kevään kasvuun lähtöä.

Muovihalleista poistetaan talveksi kattomuovit ja maa saa normaalin luimipeitteen suojaksi pakkasta vastaan. Taivaalta satava lumi peittää myös muovin alle aumatut karhunvadelmat. Lunta parempaa ja helpompaa pakkaspeitettä ei ole vielä missään keksitty.

Kun muovihalliin taas keväällä laitetaan kattomuovit, nostetaan karhunvatun versot maasta ja sidotaan ne poimintakorkeudelle narujen varaan. Sidonnassa paras on luonnon niini, joka pysyy napakasti paikallaan, mutta ei vahingoita varsia. Kesällä ”Thornless Evergreen” kaipaa riittävästi kosteutta, kohtuullista lannoitusta – ja muovihuoneen ovien avaamisen kukinnan aikaan, jotta kukat pölyttyvät hyvin. Kovat lehdet ja raakileena hyvin kovat marjat eivät edes kelpaa tuholaisille. – Peittämisen vaiva siis palkitsee monin verroin!

Viiniköynnöksen viljelyä Säijässä

Näyteikkuna

Julkaistu syyskuu 5, 2013 , kirjoittanut Elisa

Vastaa

Viiniköynnös on kotiutumassa suomalaisiin pihoihin. Monelle rypäleet omasta köynnöksestä kuulostavat vielä kovin eksoottisilta, mutta talvehtiminen onnistuu ja satoakin tulee varsin helpolla työllä.

Viiniköynnös Zilgasn satoa syksyllä 2013

Viiniköynnös Zilgan satoa syksyllä 2013. Zilgan rypäleet ovat tummia ja tertut kauniin tiivismuotoisia. Rypäleiden maku on kirpeämpi (aromikkaampi) kuin ulkomaisilla kaupan rypäleillä. Maku paranee, kun tertut kerätään vasta täysin kypsinä ilmojen jo vähän viilennyttyä. Siemenet ovat melko suuria rypäleiden sisällä eli siinä kohdassa ne eroavat kaupan nykyisistä siemenettömäksi jalostetuista lajikkeista.

Meillä viiniköynnökset kasvavat lämmittämättömissä muovihuoneissa, joista muovikate otetaan talveksi aina pois. Avomaalla on talvella etunsa: lumipeitettä parempaa pakkassuojaa ei ole vielä kukaan keksinyt. Kesäajalla muovihalli antaa tuulensuojaa ja parikin kuukautta pidemmän kasvuajan, joten rypäleistä tulee ajoissa kypsiä ja mahdollisimman sokeripitoisia.

Tuottoisin viinilajike on tänä ja viime kesänä ollut meillä Zilga. Perinnesyistä pidämme suuressa arvossa myös Beta-lajikkeen kantaamme, jonka Klausin isä Eino on noutanut 40-luvun lopulla Piikkiöstä. Edelleen saman Betan jälkeläiset kasvavat muovihuoneissa ja lisäämme niistä myytäviä taimia. Todisteena tuosta noutomatkasta on vanha postikortti, jossa professori Meurman kirjoittaa tarkat oheet, miten postiautolla pääsee matkustamaan Piikkiön puutarhatutkimuslaitoksen koeasemalle. Samoihin Piikkiön viiniköynnöksiin viittaa myös Juha Karvonen gradutyössään v. 2008 ”Maaperän lämpötila ja viiniköynnöksen kasvatus Suomessa”.

Kiinnostavia uusia lajikkeita on myös löytynyt. Olemme kokeilleet paria Pohjois-Amerikkalaista lajiketta Minneapoliksen yliopiston jalostusohjelmasta muutaman vuoden ajan ja nekin tuntuvat varsin lupaavilta.

Viiniköynnöksen lehdet ovat isoja ja niitä voi kerätä loppukesällä pois varjostamasta kypsyviä rypäleterttuja. Lehdistä saa valmistettua herkullisia viininlehväkääryleitä.

Rypäleistä voi valmistaa tuorekäytön lisäksi mehua ja tietenkin aitoa rypäleviiniä. Hauska lisä ovat viiniköynnöksen lehdet. Niistä saa tehtyä viininlehväkääryleitä. Meillä ne valmistuvat lampaan jauhelihasta, suuresta kimpusta tuoretta minttua, valkosipulista ja oliiviöljystä. Ja kääryleitä voi valmistaa myös talvella, jos pakastaa lehdet nippuina voipaperipaloilla eroteltuna. Ennen pakastamista niille tehdään kevyt kiehautus kuumassa vedessä. Ovat muuten paljon paremman makuisia kuin ne ulkomaalaiset suolaliemeen säilötyt lehdet. – Ja jälleen täysin kotimaista luomua.

Me halutaan noita flokseja – siis syysleimuja

Näyteikkuna

Julkaistu elokuu 8, 2013 , kirjoittanut Elisa

Vastaa

Leimut ovat sinilatvakasveihin kuuluva suku. Syksyllä värikylläisimmät perennat ovat syysleimuja (Phlox paniculata). Niiden tuoksu kertoo koulujen alkamisesta ja siitä, että kesä on vääjäämättä loppumassa ja kääntymässä syksyyn. Sivistyssanakirjan mukaan ”floksi” rimmaa mm. seuraavien sanojen kanssa: boksi, foksi, jukeboksi, ortodoksi, paradoksi. Mutta parhaiten ”floksi” rimmaa ihan itsensä ja eri väristen muiden lajikkeidensa kanssa. Tämän todistaa jo valokuvakin:

Syksyllä 2010 syysleimut kukkivat näin upeasti Hatanpään arboretumissa Tampereella.

Alun perin syysleimu tuotiin Pohjois-Amerikasta Eurooppaan 1700-luvun alussa ja sitä on viljelty Suomessa ainakin Turussa 1700- luvun lopulta lähtien. Kantalaji oli korkea, liilanvärisin pienin kukin varustettu luonnonlaji – mahdollisesti syreenileimuksi kutsuttu. Nykyään viljellään enää syysleimun puutarhamuotoja ja lajikevalikoima on runsas. Parhaan näköinen syysleimu on muutaman taimen ryhmänä, mutta eri värien yhdistelyssä on paljon vaihtoehtoja ja valinnan varaa.

Syysleimu viihtyy auringossa tai puolivarjossa, multavassa maassa. Hyvää talvehtimista haittaa liian märkä maa syksyllä. Jos syysleimuun tarttuu valkoinen, jauhomainen härmä, sen ensimmäinen alkusyy voi olla alkukesän liian kuivassa kasvualustassa. Pintajuurisena syysleimu kärsii herkästi kuivuudesta, joka altistaa lehtiä kasvitaudeille. Jos kasvupaikka lisäksi on ahdas ja muun kasvillisuuden keskellä, lannoitusta antaa vähän liikaa ja kastelut tekee iltaisin leimukukan lehdille saa varmasti sienitautien itiöt valloilleen. Lopputulos on ruma ja kuihtunut kasvusto.

Härmää kannattaa siis torjua jo ennalta. Sienitautien itiöitä on aina ilmassa, mutta terveet leimut eivät yleensä sairastu. Perusta siis leimuille sopivan multava kasvupaikka, lannoita kohtuudella, jaa muutaman vuoden välein keväällä ja kastele maaperää alkukesällä kuivina aikoina kunnolla kerran viikossa. Syysleimujen taimia lisätään Suomessa myös mikrolisäyksellä, jossa emotaimi-materiaali on puhdistettu kasvitaudeista. Me siirryimme mikrolisättyihin syysleimuihin jo yli kymmenen vuotta sitten. Se tuntuukin niiden kanssa aivan oikealta ratkaisulta, koska syysleimukukilla on paikkansa sekä vanhempien että nuorempien asiakkaiden perennapenkeissä.

Valkoisen syysleimun lisäksi väreissä on punaista, joka voi olla taitettu keltaisella (oranssi, koralli) tai sinisellä (vaaleanpunainen, violetinpunainen, karmiininpunainen). Osalla syysleimuista kukka on kaksivärinen, jolloin kukan keskustassa on vaaleampi tai tummempi väri kuin terälehdillä. Jos tähän valikoisi yhden voimakkaimmin erottuvan, se voisi olla vaikkapa oranssinpunainen ”Spitfire”.

Tällä leimukukalla on vähän sotaisa nimi: ”Spitfire” tunnetaan hyvin myös brittien hävittäjälentokoneena toisen maailmansodan ajalta.

Miksi kaikki eivät pidä keltaisista kukista?

Näyteikkuna

Julkaistu heinäkuu 15, 2013 , kirjoittanut Elisa

Vastaa

Keltainen on väri, joka eniten jakaa puutarhalla perennojen ostajia: osa pitää siitä paljon ja osa ei halua yhtään keltaista kukkaa koko puutarhaansa.

Keväällä pientareet ovat täynnä voikukkia, mutta keskikesällä keltaista on hieman vähemmän. Syksyä kohti mentäessä keltaista väriä loistaa jälleen perennoissa paljon. Väri on energisen ihmisen väri ja herkistää refleksejä. Kirkas keltainen on yhdistetty myös lämpöön ja viisauteen.

Keltaisen sävyjä on lukemattomia. Väri on auringon ja lämmön väri, mutta voi olla myös vaikea yhdistettävä muihin kasveihin. Väriopissa pienikin epäpuhtaus voi tehdä siitä likaisen. Yksi upein ja helein keltainen värisävy kuuluu kesäkuun lopussa kukkivalle kultahelokille (oenothera fruticosa subsp. glauca) . Se saa usein paatuneenkin keltaisen vastustajan taipumaan edessään ihailuun.

Kultahelokin kukinta oli tänä kesänä ylenpalttisen runsas. Helokkia kannattaa jakaa usein, sillä se tarvitsee kasvuvoimaa ja tilaa juurakolleen levitä. Meillä viljelty helokkikanta on kestänyt talvet mainiosti jo parikymmentä vuotta. Alun perin kultahelokit ovat peräisin Pohjois-Amerikasta.

Eri valaistuksessa samalla kasvillakin on eri sävyjä. Ruotsalaiset kutsuvat helokkia nimellä ”gullnattljus” eli ”kultayövalo”. Syksyllä koko kasvusto saa kauniin punaisen syysvärin.

Vaikka toisin haluaisi ajatella, kukkien päätehtävä ei ole ilahduttaa meitä kukinnallaan vaan luonnon lakien mukaan huolehtia lajin säilymisestä. Kauniit terälehdet toimivatkin lähinnä houkuttimina. Heleä ja lämmin väri ei aina olekaan se päähoukutin: mehiläisten ja perhosten näkö on erilainen kuin meillä ihmisillä. Päiväperhosilla on hyvä näkökyky, mutta mehiläiset eivät esimerkiksi näe punaista väriä lainkaan. Sininen ja keltainen väri ovatkin pölytyksen kannalta punaista parempia. Keltainen väri ja uv-valo yhdessä saavat hyönteisen nähtäville tärkeän salaisen kuviokoodin eli ”mesiviitan”. Se ohjaa pölyttäjät lentämään suoraan kukan keskustaan.

Helokki näyttääkin perhoselle uv-valossa hyvin erilaiselta kuin loistaessaan ihmissilmälle: http://www.naturfotograf.com/UV_OENO_BIE.html#top

Näin se kävisi sellaisellekin, joka ei niin keltaisesta väristä perennoissa välitä.