Karviaisten poiminta-aika lähestyi ja sato kypsyi tänä vuonna normaalia myöhemmin eli vasta elokuun lopulla. Pensaissa odotti kuitenkin yllätys: siellä oli myös toisenlaisia sadonkerääjiä. Karviaispistiäisen toukkien kesän toinen sukupolvi piti juhlia marjapensaissa. Onneksi ne söivät vain lehtiä, eivätkä marjoja.
Karviaispensas reppana oli paljastettu talviasuunsa aivan liian aikaisessa vaiheessa loppukesää. Karviaispistiäisen toukat saattavat nälissään syödä myös punaherukan tai valkoherukan kaljuksi. Niille tyypillistä on syöntityön aloittaminen pensaan sisältä, joten tuho tulee näkyviin vasta kun viimeisiä lehtiä pistellään poskeen.
Karviaispistiäisiä on kahta eri lajia: isokarviaispistiäinen (Nematus ribesii) ja pikkukarviaispistiäinen (Pristiphora appendiculata). Näiden molempien toukat ovat hyvin saman näköisiä. Erona on lähinnä isokarviaispistiäisen toukkien isompi koko. Elintavat molemmilla lajeilla ovat hyvin samanlaiset. Kesän ensimmäinen sukupolvi on maassa talvehtineita toukkia. Ne koteloituvat keväällä ja kuoriutuvat lentäviksi pistiäisiksi marjapensaiden kukinnan aikaan. Lentävät pistiäiset munivat lehtien alapinnoille munia ja parin viikon kuluttua niistä kuoriutuu nälkäinen toukkalauma. Syötyään itsensä isoiksi, toukat pudottautuvat maahan ja koteloituvat. Ja koteloista kuoriutuu taas lentäviä pistiäisiä. Lämpiminä kesinä tätä kiertoa ehtii olla jopa kolmeen kertaan. Vaikka karviaispensaat yleensä toipuvat ja kasvattavat uudet lehdet syötyjen tilalle, voi satomäärä seuraavana vuonna jäädä pienemmäksi tämän ylimääräisen rasituksen vuoksi.
Pistiäisen toukat aloittavat toukkaelämän hyvin pienen kokoisina, mutta kasvavat nopeasti suuren ruokahalunsa siivittäminä. On vaikea pelkän koon perusteella erottaa pistiäislajeja toisistaan. Nämä ovat kai sitten isokarviaispistiäisen toukkia, koska pikkukarviaispistiäisen toukat esiintyvät kirjojen mukaan ”harvalukuisina”. Lisäksi sanotaan, että pikkukarviaispistiäinen pitää pienimarjaisista ja ohutlehtisistä lajikkeista ja isokarviaispistiäinen isomarjaisista.
Miten näitä sitten voi torjua?
Toukat ovat melko vikkeliä pudottautumaan maahan, jos niitä uhkaa poimintaoperaatiolla. Kemiallisia torjunta-aineita toki löytyy, mutta pyretriinin käyttäminen syötävillä kasveilla ei aina tunnu mukavalta vaihtoehdolta. Saippuapohjaiset ruiskutteet (esimerkiksi laimennettu tolu) tehoavat melko hyvin, kun ruiskuttamista toistaa parikin kertaa. Aivan karviaisten kukinnan aikaan ei ruiskuttamista vielä saa tehdä, mutta aika pian sen jälkeen on oikea aika. Tehokkain torjunta-aika on siis ensimmäisen toukkasukupolven aikaan noin kesäkuun puolivälissä. Tarkkailemalla pensaan sisäosan lehden reunoja löytää nämä aluksi hyvin naamioituneet pikku tuholaiset. Toinen sukupolvi on liikkeellä sitten vähän ennen marjojen kypsymistä.
Muitakin keinoja vielä myrkyttömään kotipuutarhaan on olemassa, kunhan pistiäisten elinkierron vaiheet on suunnilleen selvillä. Lentäviä pistiäisiä on vaikea saada kiinni. Mutta kellertäviä munarykelmiä voi etsiä pensaiden sisäosista lehtien alapinnoilta ja poimia munitut lehdet pois. Syksyinen tapa on muokata maata karviaispensaiden juurelta, jolloin maahan talvehtimaan jääneet toukat joutuvat syvemmälle maahan. Maan muokkauksen voi tehdä myös vielä alkukeväällä.
Olethan sinä hauska veijari, mutta vaikka ihmiskunta tulevaisuudessa joutuisi turvautumaan proteiinin lähteenä toukkaravintoon, niin ehkä jokin muu keino kuitenkin pitäisi löytyä näiden hävittämiseksi kuin se syöminen.